Vaaran lapsista vahvoiksi naisiksi – Muistoja syrjäseudun yhteisöllisyydestä ja luonnon sylistä
Tapasin Piispajärven kylätalolla ryhmän naisia toukokuun lopussa. Kyseessä oli Naisten juttutupa -tapahtuma, jota olivat toteuttamassa Piispajärven kyläyhdistys, Luovan toiminnan tila Ränttälä ry, Suomussalmen kunta ja Oulu2026-hanke. Tapahtuma sisältyi myös Perukan tytöt ja naiset -hankkeeseeni, jossa työskentelyäni rahoittaa Suomen kulttuurirahasto. Perukan tytöt ja naiset -hanke paikantuu Ylä-Kainuun alueelle. Hankkeen keskiössä on kaksi pääteemaa: 1.) Syrjäseutu tyttöjen ja naisten kokemana sekä 2.) moninaiset tyttöydet ja naiseudet ja niiden tukeminen keskustoista kaukana olevilla, korpimetsäisillä asuinalueilla.
Teemoja avataan Ylä-Kainuun alueella asuvien ja aiemmin asuneiden tyttöjen ja naisten kokemusten avulla. Hanke tavoittaa tyttöjä ja naisia erilaisista taustoista. Hankkeessa huomioidaan kunkin henkilön erityisyys ja mahdollisuudet osallistua hankkeen vaiheisiin. Autottomat ja liikuntarajoitteiset henkilöt tavoitetaan heidän kotoaan tai asumisyksiköstä. Tyttöjen ja naisten kokemusten kuvaamisessa hyödynnetään esimerkiksi sanataiteen, videokuvan, luovan liikkeen ja musiikin keinoja.
Piispajärvellä istuimme kaikki saman pöydän ääressä ja kahvittelimme. Puhe soljui nykyajasta menneisiin vuosikymmeniin ja takaisin nykyaikaan. Tunnelmassa oli lämpöä, naurahduksia ja kaipuutakin. Maisema ikkunan takana oli hiljentynyt, mutta naisten muistoissa vaarat ja kylätiet vilisivät elämää. Keskustelu kulkeutui ensiksi sinne, missä arki ja pyhä sekoittuvat: ympäröivään luontoon. Syrjäseudulla luonto ei ole vain maisema ikkunan takana, vaan se on jonkinlainen perheenjäsen tai elämänrytmin määrittäjä. Kun keskustoissa arki voi rullata minuuttiaikataululla töiden, harrastusten ja perhekohtaamisten välillä, syrjässä aika saa toisenlaisen ulottuvuuden. Se tuntuu välillä pysähtyvänkin. Ympäristön havainnoinnille on eri tavalla tilaa kuin kiireen keskellä.
Syrjäseudulla asuvan naisen luontosuhde ei kuitenkaan ole etäältä ihailua tai pelkkää hiljentymistä. Se on tiivistä yhteiseloa, herkkää myötäilyä ja toisinaan myös rajojen asettamista, puolin ja toisin. Kun luonto on takapihalla, sen villiys ja arki kietoutuvat yhteen tavalla, jota keskustoissa asuvan voi olla vaikea ymmärtää.
Kevään korvalla järven valtaavat joutsenet. Silloin hiljaisesta korvesta voi olla rauha kaukana. Pesäpaikoista käytävä taistelu on mahtavaa seurattavaa: meteli ja huuto on valtava, kun suuret linnut selvittävät välejään. Tämä luonnon oma näytelmä voi kuitenkin vaatia totuttelua. Kun etelän sukulaiset tulevat vierailulle, yöunet saattavat olla koetuksella lintujen meuhkaamisen vuoksi. Syrjäseudun emännältä löytyy siihen käytännöllinen neuvo:
Herrantähen, ettekö te osaa panna ikkunaa kiinni ja tulppia korviin?
Syksyn tullen alkaa toisenlainen näytelmä, kun nuo suuret linnut valmistautuvat muuttomatkaan. Joutsenten parvessa vallitsee tiukka kuri ja järjestys. Eräänä syksynä lammella uiskenteli 18 joutsenen jono, joka haki vauhtia lentoonlähtöä varten. Jonon häntäpäässä ui harmaa poikanen – oikea murrosikäinen änkyrä – joka ei meinannut asettua aloilleen. Vanhemmat koittivat pitää nuorelle kuria.
Minua huvitti, kun koko joukko, tämä pitkä jono, käänty yhtä aikaa kahtomaan, että saako ne kuria tälle yhelle änkyrälle. Ja sen jälkeen ne jatko sitä matkaa. Ja sai ne kuriin sen änkyränki sieltä.
Joutsen on majesteettinen, mutta tarvittaessa hyvinkin päättäväinen ja peloton lintu. Se tekee selväksi oman reviirinsä, oli vastassa sitten ihminen tai eläin. Kun mökkirannan joutsen tuli uhkaavasti vedestä kohti rannassa räksyttävää koiraa, tarvittiin naisen ja koiran välistä luottamusta. Koira on viisas eläin ja ymmärtää puhetta, kun sille puhuu rauhallisesti mutta vakavasti:
Kuulehan nyt, tuo joutsen tulee päälle. Tulehan pois sieltä räkyttämästä, se on omalla alueellaan. Auta armias, se ei sinun räkytystäsi pelkää. Se tulee ja nokkaisee sinua nokkaan.
Lopulta koira uskoi puheen ja palasi rannasta vähän nolona takaisin emäntänsä luo. Joutsen oli valmis puolustamaan paikkaansa loppuun asti.
Sama suojeluvaisto herää joutsenissa myös silloin, kun ne kokevat itsensä uhatuiksi. Eräänä hankikantokeväänä lastenlapset hiihtivät edellä, kun suuri, vasta etelästä palannut joutsenparvi alkoi liikkua uhkaavasti lapsia kohti. Tilanne vaati nopeaa toimintaa: aikuisten oli otettava johto ja hiihdettävä kärkeen. Joutsenet huomasivat lapset helpoksi kohteeksi, mutta aikuisten tullessa eteen linnut päättivätkin nousta siivilleen.
Syrjäseudun naisella on myös mahtia asettua heikomman puolelle ja sanella omat sääntönsä, jopa aviomiehelleenkin. Sorsastuskauden alkaessa rannan sorsille annettiin turvatakuut:
Kun tähän meidän rantaan tulette, teitä ei ammuta. Sanoin miehellenikin, että minä olen luvannut niille rauhan. Mene muualle ampumaan.
Ja mieshän uskoi; kotirannasta ei sorsia metsästetty.
Luonnonrauhaa ja turvallisuutta on puolustettava toisinaan myös ihmisten kesken. Syksyinen uimareissu hämärässä oli koitua kohtalokkaaksi, kun vastarannalta kaikuivat laukaukset. Silloin tarvittiin kantavaa ääntä ja tiukkaa kurinpidollista otetta:
Se joka minua yrittää sorsana ampua, siltä lähtee ase aivan välittömästi valtiolle!
Tämän huudon jälkeen laukaukset loppuivat kuin seinään.
Yks mies kerto mulle myöhemmin, että kuulehan, kun ne ampuu siihen vetteen, niin se panos voi hypätä vähän näin. Että vaikkei se suoraan sinuun sattuis, niin se kuulemma tekee tämmöstä hyppäävää liikettä.
Yksi naisista kuvaili yhdeksi tärkeimmistä luontokokemuksistaan elokuista järvimaisemaa sateen jälkeen, kaksinkertaista sateenkaarta ja hetkeä, jolloin pääskyset palaavat talvilomaltaan. Siinä käy pian selväksi, että linnuilla on tarinoita kerrottavanaan:
Se ilon ja riemun määrä! Sitä rappusilta kahtoo ja kuuntelee meleko tarkkaan. Siinä nauretaan ja lennetään ja suhhautellaan ja tehhään vaikka mitä.
Lintujen persoonaerot huvittivat naisia:
Kun joku on oikein puhelias haarapääsky, niin se puhhuu koko kesän. Sillä on hirviästi assieta. Ja se tuntuu, että sille kun puhhuu ja puhhuu, niin se vastovaa siihen. Ja näyttää ne omat taitonsa. Että mitä minä ossaan. Katohan, kun minä liippaan tuosta puun välistä, minä ossaan näin hienosti tehä.
Muistot veivät yhden naisista poikkeuksellisen kuivaan kesään, jolloin luonto yllätti kokeneenkin kulkijan. Nainen muisteli reissua lakkasuolle tyttärensä ja tämän miehen kanssa. Suon keskellä näkyi harmaa möykky, joka näytti oudolta kiveltä. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli maahan rakennettu ampiaispesä. Kuivuus oli tehnyt suonpohjasta niin pitävän, että ampiainen oli katsonut sen sopivaksi paikaksi pesälle. Pörriäisporukka yllätti naisen myöhemmin myös kotona, kun kuistin alunen oli asutettu kahden viikon Etelä-Suomen reissun aikana.
Minä soitin naapuriin, että voisitko sinä tulla kahtomaan, että mikä tämä oikein on. Hän tuli ja otti laudan pois ja sano, että kuule täällähän on valtavan iso ampiaisen pesä. Minä että älä ihmeessä, nekö on kahessa viikossa vallanneet portaijen alusen ja tehneet sinne pesän.
Muitakin eläimiä on ympäristössä riittänyt kohdattavaksi. Yhden naisen talolla ulkoportaiden alla piti majaa kärppä, joka kävi sihisemässä aina, kun nainen imuroi. Se ei selvästikään tykännyt imurin äänestä. Luonnon kyljessä asuessa on hyväksyttävä, että alivuokralaisia riittää kärpistä ampiaisiin.
Yksi naisista oli viettänyt elämästään pääosan kaupungissa, mutta muuttanut lasten aikuistuttua miehen kotitilalle Piispajärvelle. Hän kuvaili kauniisti sitä heräämistä, jonka vain hiljaisuus voi tarjota. Kaupungissa hän oli tottunut aikataulutettuun elämään, jossa ei ollut niinkään aikaa pysähtyä katsomaan luonnon tapahtumia. Syrjäseudulla, kun aikaa yhtäkkiä on, luonnon käsittämättömän upeuden on tajunnut uudella tavalla. Nainen kertoi, että oli ollut ystävänsä kanssa kävelyllä, kun he olivat seisahtuneet ainakin puoleksi tunniksi tien reunaan seuraamaan muurahaisia. Muurahaiset olivat kantaneet pikkukärpäsiä ja muita taakkoja ahkerasti edestakaisin. Siinä hetkessä, ihmetellessä mistä ne tulevat ja mihin ne ovat menossa, syntyi tunne siitä, että juuri tämän idyllin vuoksi kannattaa elää.
Sit ku sulla se aika pysähtyy, niin sä oot ihan että tää on ihan käsittämätöntä. Että tää luonto, mikä meiän ympärillä täällä on, niin mä osaan hyvin kuvitella, että ihmiset, esimerkiksi paluumuuttajat, ketkä on asuneet täysin erilaisis ympäristöissä, niin yhtäkkii niille tulee se, mikä on niitten sielussa, se suomalaisuus. Et mä haluun mennä takasin sinne mun omaan, mun omille juurille. Se mikä on tääl mun sisällä.
Varsinkin kevät on syrjäseudulla voimallinen näytelmä. Etelän sukulaiset ovat usein ihmetelleet, miten pohjoisempana luonto herää niin ykskaks. Kun koivu saa “vettä niskaansa”, se puhkeaa lehteen melkein seuraavana päivänä. Keskustelussa muutosta kuvattiin räjähtäväksi. Muutos tapahtuu kuin taikaiskusta yhden yön aikana. Toukokuussa koivun värin sanottiin olevan parhaimmillaan. Raparperin voimaa kehuttiin myös ällistyttäväksi: Syksyllä maahan jää vain ruskeita, mädäntyneitä tynkiä, joiden päälle paukkuu pakkanen ja metri lunta. Mutta toukokuussa maa antaa periksi. Tyhjistä koloista alkaa puskea pieniä, ryppyisiä lehtiä, joiden kasvu on niin nopeaa, että sitä voi ihmetellä päivittäin. Se valtava voima, mikä maan alta tulee, on yksinkertainen mutta pysäyttävä asia.
Luontoa voi myös hieman auttaa. Eräs naisista paljasti tuoneensa seudulle valkovuokkoja, joita ei siellä luonnostaan kasvanut. Ne villiintyivät ja levisivät metsään asti valkoiseksi mereksi.
Naisten puheista välittyi syvä kunnioitus kaikkea elävää kohtaan. Luontoa ei yritetä alistaa eikä sitä vastaan taistella. Joku voi harmitella, että linnut syövät kaikki viinimarjat, mutta saattaakin todeta heti perään, että pitäähän niilläkin olla syötävää.
Ja mite ihana se on talvella ruokkie lintuja. Se on kohta tärkiämpi linnuille laittaa sitä ruokaa ku itelle.
Jakamisen kulttuuri on periytynyt äideiltä tyttärille. Eräs naisista muisteli lapsuudenkotinsa suurta puutarhaa, jossa äiti opetti jättämään alimmat oksat viinimarjapensaista poimimatta. Kun ylimmät oli kerätty, kanalan ovet avattiin ja kanat saivat syödä loput marjat vitamiineikseen. Samalla ne lannoittivat maata.
Luonnossa on myös oveluutta. Yksi naisista kertoi, että hänen tuttavansa oli tuonut yksi kesä mehiläispesän heidän tontilleen, sillä heillä oli runsas kukkapuutarha.
Minun sisko siitä ärähti, että miksi sinä lupasit, että kun hän kesällä tullee ja hän pelkää mehiläisiä. Niin minä että mikä ihmeen kukka se sinä oot. Että ei ne sinusta välitä.
Mehiläiset olivat kuitenkin jättäneet pesän. Ne eivät lähteneet siskon vuoksi, vaan siksi, että pihan muurahaiset hoksasivat saman minkä ihminenkin: pesässä on tarjolla jotakin ihanan makeaa. Mehiläiset olivat joutuneet toteamaan, että niiden on väistyttävä muurahaisten tieltä.
Yhdelle naisista kaikkein rakkain hetki luonnossa sijoittuu loppukesän aurinkoiseen päivään vaaralla, marjametsään. Marjastuksen lomassa syödään tietysti eväitä. Marjastus vaaramaisemissa on perinne, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti ja jolla on kasvatettu jo seuraavakin sukupolvi. Kun eväät ovat matkassa mukana, lähtevät lapset ja lapsenlapsetkin mielellään mukaan kiipeämään vaaran rinteitä. Marjastuksesta tulee silloin velvollisuuden sijaan odotettu retki.
Pelkoon ei voi takertua kiinni
Kesän valo on pohjoisessa jotain sellaista, mitä etelän sukulaiset eivät tahdo käsittää. Juhannuksen aikaan etelän vieraat ihmettelevät ja valokuvaavat kilpaa yötöntä yötä. Kaikki vieraat eivät jatkuvasta valoisuudesta ole tykänneet:
Toiset päivitteli, että ku ei saa nukutuksi. Minä sanoin, että hyvä ihme sentään, meillähän on rullaverhot joka paikassa sen takia. Ja minä ylleensä nukun silmät kiinni!
Kun yksi naisista sanoi viettäneensä nuorena kesiä Etelä-Suomessa, hän totesi, että hämärä juhannusyö tuntui oudolta, melkein väärältä. Pohjoisessa vuodenaikojen selkeys on alueen suurin rikkaus. Pohjoisen luonto on luonteeltaan ehdoton ja jyrkkä; asiat ovat joko tai. Vastakohtien maisemassa kolikolla on aina kääntöpuolensa. Jos kesät ovat läpeensä valoisat, on talvella pimeys mustaakin mustempaa.
Miten ihminen sitten selviytyy pohjoisen syrjäseudulla, kun pimeys on niin totaalista ja sitä kestää kuukausitolkulla? Kysymys herätti pirtissä nyökyttelyä, mutta ei huolta. Keskustelijoiden mielestä pimeys ei ole mikään mörkö tai ongelma, johon pitäisi erikseen varautua. Se on osa luonnollista kiertokulkua. Syksy ja sen tuoma pimeys ovat jopa mieluisaa aikaa. Silloin voi rauhoittua halutessaan sisätiloihin kutomaan sukkaa tai puuhaamaan jotakin muuta. Kyse on asennoitumisesta: jos pelkää pimeää, se tuntuu raskaalta. Syrjässä siihen on kuitenkin lapsesta pitäen kasvettu ja totuttu.
Sitä vain ajattelloo, että nyt tullee pimmeä ja sillä hyvä. Ei siihen tartte sen kummemmin valamistautua. Sen tietää, että kun syksy tulloo ja vesisaje tulloo ja sitte tulloo lumisaje ja lumi maalle. Ja sitte meillon talavi. Se on valamis tappaus.
Pohjoisen pimeys ei ole pelkkää valon puutetta. Se on tila, joka vaatii ihmiseltä erityistä suhdetta ympäristöönsä. Kun asutaan syrjäseudulla, luonto asettaa ehdot. Pelko muuttuu tavallaan ylellisyydeksi, johon ei ole varaa. Tämän tiesivät ne naiset, jotka rakensivat pohjoisen arjen turvaverkkoja silloin, kun infrastruktuuri oli vielä pelkkää tulevaisuuden haavetta.
Yksi Piispajärvellä koolla olleista naisista aloitti kunnassa terveyssisaren työssä vuonna 1958. Hänen alueellaan taloille ei tuolloin johtanut vielä edes kunnollista tietä.
Tien tekivät sakkovangit siihen aikaan.
Terveyssisaren arki itäisen korven keskellä vaati sitkeyttä, jollaista nykypäivänä on vaikea käsittää. Työmatkat taitettiin jalkaisin tai suksilla, säästä tai pimeydestä välittämättä. Kun kyläläiset varoittelivat metsissä liikkuvasta karhusta, nuoren naisen käytännöllinen asenne ajoi pelon ohi:
Minä että olipa mikä tahansa siellä liikenteessä, niin se on jo syöny lehmän ja lampaan, kun ne oli vappaalla laitumella. Mutta siellä koululla oli niin palijon ihmisiä, että minä sanoin, että sinne minä joka tapauksessa menen.
Syrjäseudun naiseuteen on kuulunut tietynlainen hiljainen rohkeus. Se ilmenee paitsi tekoina ja valintoina myös kykynä kohdata eristyneisyys ja sen mukanaan tuomat uhat huumorilla ja kylmäpäisyydellä. Viiden kilometrin taival pimeässä korvessa oli vain välttämätön osa työtä.
Ne kerran kysy ihmiset multa, että eikö sinua pelota, ku ne sakkovangit tekkee sitä tietä ja sinä pimmeällä aina hiihtelet siellä. Siellähän kuule harva se yö saattaa joku karata. Niin minä sanon, että kuulehan, sillon ku ihminen valitsee tämän ammatin, pelolle ei anneta sillon ylivaltaa. Ja jos siellä tullee mua vastaan joku, joka on karkuteillä, niin jos se jättää minut rauhaan, ja minä oon hiihtämällä, minä annan hänelle minun sukset. Niillä pääsee noppeammin karkuun.
Tässä asenteessa tiivistyy jotain olennaista pohjoisesta selviytymismyytistä. Se ei ole uhmakasta sankaritarinaa, vaan käytännöllistä armollisuutta ja realismia, ihmisen syvää ammatillista itsetuntoa ja ihmistuntemusta.
Lopulta pimeys ja sen synnyttämät tarinat ovat pelottavia vain niille, jotka katsovat niitä ulkopuolelta. Pohjoisen sisäpiiriläiselle, korven kasvatille, pimeys on tuttu elementti – se on koti.
Ne kysy multa, että eikö sua tosiaankaan pelota siellä. Minä että enhän minä voi näihin pelotteluihin takertua kiinni. Minä oon ite sieltä kotosin, minä oon tottunu siihen.
Syrjäseudun naiseudessa on kuulemieni tarinoidenkin perusteella jotakin sellaista, mikä herättää ajattelemaan, onko naisen toimijuus ollut jonkinlainen liima, joka on pitänyt yhteisöt koossa. Se on vaatinut kykyä katsoa pimeyteen ilman, että antaa sille ylivaltaa, ja astua suksille silloinkin, kun vastassa saattaa olla karhu tai karkuri.
Yhteisön kantava voima
Kun nykyajan virikkeet, tietokoneet ja älylaitteet riisutaan pois, jäljelle jää vaaranrinne, loputon metsä ja kylällinen lapsia pitämässä huolta toisistaan. Ennen tietokoneita ja älylaitteita luonto oli myös lasten leikkikenttä.
Naiset muistelivat lapsuuttaan aikana, jolloin videoita tai muita nykyajan sisävirikkeitä ei vielä ollut. Talvisin vapaa-aika kului vaaralla hiihtäen ja mäkeä laskien, ja kesäisin kokoonnuttiin pelaamaan jalkapalloa. Syrjäseudun lapsuus oli ulkoilmaa ja tiivistä yhdessäoloa. Yksin ei tarvinnut kenenkään nököttää. Koko kylän lapset kulkivat tiiviinä laumana peräjälkeen ja kaikki tehtiin yhdessä.
Kesäiset uintireissut ovat jääneet erityisen elävästi mieleen. Nykyajan silmin katsottuna meno saattaisi hirvittää, mutta silloin luotettiin yhteisön voimaan. Rannalle suunnattiin isolla joukolla, jossa oli mukana kaikenikäisiä lapsia, osa pyöräillen ja osa juosten. Matkassa olivat aina myös kaikkein pienimmät, alle kouluikäiset lapset. Aikuisiällä naiset ovat havahtuneet miettimään, kuinka suuri vastuu heillä oli ja miten herkästi jotakin olisi voinut sattua.
Rannalla vallitsi kuitenkin oma kirjoittamaton lakinsa. Vastuuta opittiin kantamaan jo varhain. Vahingoilta vältyttiin, koska vanhemmat pojat ottivat johtajan roolin. He määräsivät, kuka vuorollaan jäi rantatörmälle vahtimaan pienimpiä. Pojat myös soutivat järvellä veneellä ja ottivat muita lapsia vuorotellen kyytiin. Rannalla uitiin ja vietettiin kokonaisia päiviä. Vanhempien asettamiin rajoihin suhtauduttiin kunnioituksella.
Isoilla pojilla oli ainoat rannekellot ja ne piti huolen siitä, että milloin pitää lähteä pois. Lähtöaika oli sanottu, se aika, että millon pittää olla kotona. Ja jos myöhästyttiin niin seuraavana päivänä ei ollu kenelläkään lähtöä sinne.
Kurissa ja nuhteessa pysymisestä vastasi koko kyläyhteisö. Salaisuuksia ei pienellä kylällä tunnettu, hyvässä eikä pahassa. Lasten väliset riidat ratkottiin yhdessä. Pienistäkin kolttosista jäi poikkeuksetta heti kiinni. Tieto kulki kylällä nopeammin kuin lapset ehtivät juosta kotiin, mikä herätti naisissa yhä naurua.
Koskaan ei kerenny juosta kottiin ennen ku kotona jo tiiettiin se asia. Että niinku pahanteosta jäätiin joka ikinen kerta kiinni.
Lapsuudessa koettu malli, jossa kaikki aikuiset pitivät huolta kaikista lapsista, opetti myös lapset huolehtimaan toisistaan. Naiset kuvailevat tätä valtavaksi voimavaraksi, joka on kantanut aikuisuuteen asti. Vaikka tällaista yhteisöllisyyttä on nykyisessä kaupunkiympäristössä vaikea saavuttaa tai edes ymmärtää, sen antama henkinen vahvuus on säilynyt.
Se on semmonen valtava voimavara, mikä on kantanu aikusuuteen asti. Sen vahvuuen on itelle saanu. Ja sen että kaveria ei jätetä, vaan se huolehittaan, että kaikki pääsee kottiin.
Kun kesä kääntyi talveksi, toiminta siirtyi suksille. Metsä oli talvisin lasten toinen koti. Koulupäivän jälkeen ladun varressa viivyttiin usein iltahämärään saakka.
Yhteisön kantava voima näkyi myös talvisilla hiihtoretkillä. Naiset muistelivat erästäkin kertaa, kun perheen isoäiti oli hätäillyt joukon nuorimman lapsen pärjäämistä isompien koululaisten vauhdissa. Hätä oli kuitenkin turha, sillä korven laki piti huolen omistaan. Isommat lapset saattoivat hiihtää latua kymmenen kierrosta ja käydä välillä puissa kiipeämässä, mutta samalla pidettiin silmällä, että pieninkin jaksoi kulkea matkassa mukana. Kukaan ei jäänyt yksin.
Syrjäseudun elämään kuului aktiivinen seuratoiminta. Kylillä puhallettiin yhteen hiileen, oli kyse sitten urheilusta tai käytännön askareista. Urheiluseuratoimintaa riitti joka kylälle, ja kynnyksen osallistua haluttiin olevan matala. Tärkeämpää kuin urheilumenestys tai sekuntiaikojen tuijottaminen oli se, että kaikki saatiin mukaan yhteiseen toimintaan ja tilastoihin.
Me mun kaksossiskon kans sanottiin kerran sille, joka oli siellä johtamassa, että me ei kyllä juosta. Se sano, että no kävelkää vaan. Kävelkää edes, että saa tilastoija, että montako meitä on ollu. Että mitä se haittaa, että minkä ajan siinä tekkee.
Urheilun lisäksi metsästysseurat ja talkootyöt kuuluivat kyläläisten arkeen. Erämiesten talkoisiin osallistuttiin iästä ja sukupuolesta riippumatta. Metsästysseura tarjosi myös puitteet ammunnan harjoitteluun.
Oli oikein semmonen paikka, jossa ne sai harjotella sitä ammuntaa. Mutta minä ikäni oon inhonnu aseita, niin minä en ainakaan opetellu ampumaan.
Aseenkäsittelyn opettelua pidettiin kuitenkin yleisesti tärkeänä. Yksi naisista muistaa elävästi, kuinka perheen ukki opetti lapset ampumaan.
Sillä ei ollu erroa, että ootko tyttö tai poika. Ukkihan opetti ampumaan. Saunanseinään. Kaikilla oli oma vuorosa. Ja ukki oli siinä se, joka huolehti sen turvallisuuen ja miten se on. Ja kahto siinä perrään. Ja jokkainen sai vuorollaan.
Muistelusta puhe kääntyi nykyhetkeen ja siihen, miten ajat ovat muuttuneet. Hiljaisuus on laskeutunut monen ennen niin eläväisen kylän ylle. Seuratoiminta ja kylien eloisuus ovat aina olleet kiinni ihmisistä, ja kun väki vähenee, toimintakin hiljenee. Naiset pohtivat, että aktiivisuutta on kyllä riittänyt silloin, kun on ollut asukkaita. Nykyisellään monessa paikassa on jäljellä vain vanhuksia. Ei ole nuorisoa enää jatkamassa perinteitä.
Puheessa kuului kuitenkin toiveikkuuttakin. Jospa oravanpyörään väsyneet ihmiset löytäisivät vielä takaisin vaarojen ja puhtaiden vesien äärelle ja se sama sitkeys ja juurevuus, jonka luonto ja yhteisö ovat noille naisille antaneet, kantaisi myös tulevaisuuteen.
Kun puhe kääntyi siihen, mikä syrjässä pitää ihmistä otteessaan, nousi esiin yhteinen, jaettu sielunmaisema. Syrjäseudun luonto sielunmaisemana ei ole pelkkä maantieteellinen paikka. Se on tietoisuuden tila, sisäinen turvapaikka ja peili ihmisen syvimmille tunteille. Yhteyden tuntee erityisesti silloin, kun käy jossakin muualla. Ikävä kotiseudulle alkaa pian. Keskustelussa oli mukana myös sellaisia, joilla elämänpolut olivat opiskelujen myötä vieneet kaupunkiin. Heillä kotiseutu on säilynyt sydämessä. Tilaisuuden tullen takaisin on päästävä.
Täältä kun lähetään, niin aina kun taustapeilistä kahtoo, että kun Puolangan vaarat alakaa loppumaan ja alakaa se saatanan tasanen lollotus, niin joka kerta minä itken. Ja sitten taas toisinpäin, kun tullee takasin, niin Utajärven ja Puolangan välissä ku alakaa pikkusen maisema nousta, niin mieliala nousee.
Ymmärrän sen. Minulla on itsellänikin vahva kokemus siitä, miten ulkoinen maisema alkaa sulautua osaksi sisäistä maailmaa.
